Meidän oli pakko lähteä

Viime vuoden elokuun 25. päivän jälkeen satoja tuhansia rohingya-pakolaisia on ylittänyt rajan Rakhinen osavaltiosta Myanmarista Bangladeshiin Cox Bazarin alueelle. OM toimii pakolaiskriisin keskellä Bangladeshissa yhteistyökumppanin kautta. Toimittaja Ellyn Schellenberg kävi loppuvuodesta 2017 paikan päällä pakolaisleirissä.

Telttoja on kaikkialla. Kumpuisella alueella Cox Bazarin ulkopuolella siniset ja oranssit muovipressut peittävät lähestulkoon joka kolkan. Pieniä polkuja risteilee siellä täällä. Mutaiset polut ovat paikoitellen liukkaita, sillä vedenhakumatkalla olevat lapset ovat läikyttäneet niille vettä sangoistaan.

Pieniin, muutaman neliömetrin kokoisiin telttoihin on ahtautunut suurikokoisia perheitä. Telttojen ilma ei vaihdu kunnolla ja ruoanvalmistus tuo niihin savua ja lisää lämpöä. Naisia kurkistaa telttojen kätköistä. Monilla heistä on sylissään heikon ja aliravitun näköinen vauva.

Lapsia on kaikkialla: juoksentelemassa päätiellä ja poluilla, piilossa varjoissa, leikkimässä muovipulloilla ja puunkappaleilla. He leikkivät ja keksivät monenlaista tekemistä viihtyäkseen, kuten lapset kaikkialla. Huomaan kuitenkin, että näillä lapsilla itku tulee kaatuessa herkästi ja nyrkit ovat pystyssä nopeasti. Äskettäiset traumaattiset kokemukset luovat varjonsa joidenkin kasvoille.

Kulkiessani leirin läpi pyrin saamaan katsekontaktin tapaamiini ihmisiin ja hymyilen heille. Toivon, että jotkut voisivat jakaa tarinansa kanssani. Haluan antaa heille muutaman rohkaisevan sanan, vaikkakin se tuntuu kovin mitättömältä heidän kokemustensa rinnalla. Olen ihmeissäni siitä, miten monet hymyilevät minulle takaisin ja kutsuvat minut luokseen juttelemaan.

Tarinoita menetyksistä, kivusta ja surusta

Jarbair, 24, ja hänen perheensä kertovat kokemastaan ahdingosta. ”Lapsiamme on tapettu, äitejämme raiskattu ja kyliämme poltettu”, Jarbair kertoo. ”Emme voineet suojella heitä. Emme voineet pelastaa heitä. Joten meidän oli pakko lähteä.”

Ennen kuin Jarbair pakeni perheensä kanssa Myanmarista, hän opiskeli maantiedettä ensimmäistä vuottaan yliopistossa toiveenaan tulla opettajaksi. Parin viime kuukauden ajan perhe on ollut pakolaisleirillä pystymättä lähtemään sieltä tai löytämään töitä.

Jarbairin kertomia asioita on hankala kestää. ”Näin, miten he vangitsivat ja polttivat lapsia”, hän sanoo. ”He piirittivät kylän, lähestyivät sitä ja vangitsivat pakenevia ihmisiä.” Paetessaan Jarbair näki hautakuoppia, jotka oli täytetty ruumiilla.

Toisessa keskustelussa Dineh, 70, kertoo yhtä surullisen tarinan. ”Yksi pojistani oli moskeijassa, kun sotilaat tulivat. Hän yritti paeta, mutta hänet ammuttiin ja hän kaatui kadulle. Emme saaneet tuoda häntä kotiin ja haudata. Hänet laitettiin joukkohautaan.”

Dinehin perhe pakeni ja perheenjäsenet piiloutuivat yli viikoksi viidakkoon kylänsä ja Bangladeshin rajan välille. Aiemmin Dineh hankki perheelle elannon kalastamalla ja viljelemällä pientä peltoansa. Nyt hän ja hänen poikansa istuvat leirissä joutilaina.

Samantapainen tarina on kerrottavana myös Jubaydalla, kolmen lapsen äidillä. Jubayda kertoo, miten armeija haki yli 18-vuotiaita miehiä kylästä ja tappoi heidät. Ne, jotka pystyivät, pakenivat viidakkoon. ”Näin kuolleita äitejä lapsineen”, Jubayda kertoo. ”Näimme, miten sotilaat tappoivat ihmisiä. Pelkäsimme.” Jubaydan kylä poltettiin ja hän pakeni lapsineen tietämättä, oliko hänen miehensä vielä elossa.

Toinen äiti, Kurshida, kertoo matkastaan kahdeksan lapsensa kanssa. He matkasivat viidentoista päivän ajan suuren ryhmän mukana viidakon läpi kohti Bangladeshin rajaa. ”Kannoimme lapsiamme – joskus selässämme, joskus huiveissamme.”

Kaikki, joiden kanssa puhun, kertovat menetyksistä, kivusta ja surusta. Varmaankin kaikki sadattuhannet henkensä edestä paenneet rohingyat kokevat samanlaista pelkoa, ahdistusta ja epävarmuutta. Ei ole varmaa, pääsevätkö he palaamaan kotiin tai saavatko he vielä nähdä kateissa olevat perheenjäsenensä, pääsevätkö he kouluun tai löytävätkö töitä. Kuitenkin kaiken kurjuuden ja kärsimyksen keskellä he ansaitsevat kuulla, että he ovat tärkeitä ja rakastettuja.

Apua ja välittämistä

OM haluaa osoittaa rohingyoille rakkautta ja välittämistä. Pakolaisille jaetaan esimerkiksi keittiövälineitä, hygieniatuotteita ja hyttysverkkoja, sekä annetaan terveysopastusta.

Naisille ja lapsille on tarkoitus rakentaa turvallisia peseytymisalueita. Tällä hetkellä suihkuja käyttävät pääasiassa miehet, ja naiset välttävät niitä.

Leireille halutaan luoda turvallisia alueita, joissa lapset voivat leikkiä ja käsitellä kokemiaan traumoja ja joissa heidän vanhempansa voivat keskustella koulutettujen kriisitukihenkilöiden kanssa. Traumatisoituneimmat lapset ja vanhemmat halutaan ohjata jatkoavun pariin.

Turvalliset alueet antavat myös työntekijöille mahdollisuuden kartoittaa pakolaisyhteisössä esiintyviä uhkia ja riskejä, kuten seksuaalista väkivaltaa, aliravitsemusta ja sairauksia. Kun riskit tunnistetaan ajoissa, voidaan yhdessä muiden avustusjärjestöjen kanssa edistää kaikista haavoittuvimmassa asemassa olevien asemaa.

Leirit ovat niin isoja, että naapurit eivät tunne toisiaan eivätkä luota toisiinsa. Vie aikaa ja tarvitaan yhteistä toimintaa ennen kuin alueella asuvat ihmiset voivat kokea yhteisöllisyyttä.

Teksti: Ellyn Schellenberg
Kuva: Garrett N.

Rohingyat

  • Pieni etninen ryhmä Myanmarin pohjoisosissa Rakhinen osavaltiossa, Bangladeshin vastaisella rajalla
  • Pääosin muslimeja
  • Elokuun 2017 jälkeen yli 650 000 rohingyaa joutui pakenemaan väkivaltaa Bangladeshin puolelle
  • Rohingya-pakolaiset asuvat pakolaisleireissä, joissa on pulaa perustarvikkeista

Bangladeshin hallituksen pyynnöstä Operaatio Mobilisaatio on toiminut leireillä, joissa muut järjestöt eivät ole toimineet. OM on myös tehnyt yhteistyötä muiden alueella toimivien järjestöjen kanssa auttaakseen mahdollisimman tehokkaasti.